Vancouver Island -osa 1, Mikon kuvat (-m)

Moro taas,

Nyt tuli mullakin käytyä tuolla saarella kun tehtiin Katjan synttärien kunniaksi kierros Victoriassa ja Tofinossa. Victoria on provinssin pääkaupunki ja ihan nätti semmonen. Rakennukset ovat vanhoja eikä ole sodat päässeet raiskaamaan niitä.

Tofino on sitten taas aivan erilainen paikka: pitkiä hiekkarantoja, surffausta, hippejä, ajopuuveistoksia ja hampun tuoksua joka paikassa. Se myös on jonkinsorttinen turistirysä, kaupoissa kyltit englanniksi ja saksaksi...

Perjantaina herättiin joskus ennen viittä ja Hanne heitti meidät lautalle jolla seilattiin reilun puolitoista tuntia Nanaimoon, josta sitten vuokrattiin auto. Meillä oli auto alla joskus yhdeksän maissa aamulla ja samantien lähettiin ajamaan Victoriaa kohti, joka on saaren eteläpäässä. Puolilta päivin oltiin perillä ja Victoriasta katsottiin tärkeimmät nähtävyydet eli parlamenttitalo, satama ja ötökkämuseo puolessatoista tunnissa. Pikainen evästys kävellessä ja sitten takas autoon ja Nanaimoon. Siellä täydennettiin kylmälaukkuun elintarvikkeita viikonloppua varten, eli nötköttiä makkaraa ja pottuja.

Nanaimosta kaahattiin saaren poikki Tyynenmeren rannalle Tofinoon. Leirintäalueella oltiin kahdekans-yhdeksän maissa illalla ja kun teltta oli saatu pystyyn niin taju lähti melko nopeasti. Nimittäin tuo ajomatka Nanaimosta Tofinoon oli ehkä väsyttävimmistä päästä mitä oon koskaan ajanut. Ei maisemien tylsyyden tai tien takia vaan sen takia, ku oli tullu herättyä niin juuttaan aikasin ja nukuttua niin juuttaan vähän ennen tätä retkeä... Energiajuomat auttoi tosin kivasti.

Lauantaiaamu Tofinossa alkoi pekonin paistolla kaasuhellalla. Pekonia, munia, sämpylöitä, jugurttia, tomaattia ym. kaikkea mitä kasvava poika tarvitsee (nyttemmin kun tuo pituuskasvu on pysähtynyt niin leveyssuuntaan silti kasvu jatkuu). Kävelyä rannalla, ihmetteleyä kaikista meren elävistä joita vuorovesi oli jättänyt jälkeensä pikku lammikoihin ja kivenkoloihin. Merirokkoja, -vuokkoja, -tähtiä, -leviä jne jänniä juttuja.

Lauantaina yhden maissa sitten hypättiin veneen kyytiin, jota komensi ranskalainen kapteeni Pipo. Pipo oli seilannu aikoinaan kymmenkunta vuotta merillä sittemmin asettunut Tofinoon ja siellä ollut valasretkien kapteenina parisenkymmentä vuotta. Iästä vaikea sanoa, voi olla 40 tai 65 tai jotain siltä väliltä. Pipo oli hauska, pulska, käheä ranskalainen ukko. Just semmonen ku ranskalaisen merimiehen pitääki olla. En oo yhtään ranskalaista merimiestä ennen tavannu, mutta arvelin niitten olevan just tuommosia. Viinakset tuntu sille maistuvan kans, ainaki naamasta ja jutuista päätellen.

Pipon niska, naamasta mulla ei ole kuvaa, mutta Katjan kuvissa semmonen tais olla. Tulee siis myöhemmin tänne.

Valasretki alkoi sillä, että Pipo kertoi meidän lähtevän etsimään harmaavalaita Tofinon pohjoispuolelta. Vaan vähän matkaa kun oli ajettu, niin se sai radiosta tiedon, että miekkavalasparvi on nähty lähistöllä ja sitäpä sitten lähdettiin etsimään. Sieltä ne löytyivät, hienon näkösiä otuksia. Kamerat lauloivat meillä ja muilla, valaita oli ihmettelemässä puolen tusinaa venettä. Sen jälkeen suunnattiin katsomaan merileijonia ja samassa paikassa oli sitten myös ryhävalaita. Ja kun ihmeteltiin ryhävalaita niin miekkavalaat tulivat siihen samaan paikkaan kans. Mie sain kuvan, jossa oli miekkavalas, ryhävalas sekä merileijona taustalla.

Miekkavalas ja sukeltava poikanen

Miekkavalas

Niistä ryhävalaista ei paljoa näkyny muuta ku selkäkyttyrä, tai evä kai se on, mutta miekkavalaista mieki sain pari kunnollista kuvaa. Valaiden jälkeen nähtiin vielä pari merisaukkoa, lunni ja hylkeitä ja sitten suunnattiin takas Tofinoon. Harmaavalaita ei nähty, vaikka niitä alunperin lähettiin ettimään. Leirialueella laiteltiin sapuskaa ja lähdettiin pikku iltalenkille, jonka jälkeen tulisteltiin nuotiolla ennenkuin nukahdettiin.

Minun "mestariotos"; vasemmalla näkyy merileijonia ja oikeassa reunassa näkyy miekkavalaan ja ryhävalaan selkäevät. Miekkavalaalla korkea selkäevä.

Lunni

Merileijonia luodolla

Hyppäävä merileijona

Ryhävalas

Hylkeitä, eli miekkavalaiden makkaroita

Sunnuntaiaamuna paisteltiin synttärilättyjä ja sitten suunnattiin Ucluelettiin, 35km Tofinosta etelään. Jos Tofino oli Kuivaniemen kokoinen, niin Ucluelet oli Simon kokoinen metropoli. Siellä oli kuitenkin kiva kävelylenkki niemen eteläkärjessä.

Kävelylenkin varrella oli tiheää puukatosta

Sunnuntaina oli valtava sumu koko rannikolla, joten kun päästiin lenkille, niin kuultiin sumutorven mölinää koko ajan. Majakka töräytteli parinkymmenen sekunnin välein ilmoille mahtavat mölinät. Sumu oli jännä juttu; ihan rannan tuntumassa ei nähnyt yhtään mitään, mutta riitti kun siirtyi 300m sisämaan suuntaan niin aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpimästi. Majakka oli alueella, jota sanotaan Tyynenmeren hautausmaaksi, kun sinne on haaksirikkoutunut niin paljon aluksia. Ja kun rannikkoa katseli, niin ymmärsi kyllä. Joka puolelta nousee ylös teräviä karikoita. Tuulet alueella sekä jatkuvasti nousevat sumut eivät nekään helpota merenkulkijoita yhtään.

Tyypillistä karikkoa

Majakan sumutorven näyte

Uclueletin jälkeen mentiin Tofinon pääbiitsille, eli Long Beachille, joka on nimensä mukaisesti pitkä, n. 10km pelkkää hiekkaa. Sumu oli edelleen päällä joten siellä ei ollut kovin lämmintä, mutta hiekka vielä hönki edellisten päivien lämpöä, joten me mentiin nukkumaan erääseen sopivaan tuulensuojaiseen painanteeseen. Päikkäreiden jälkeen käytiin syömässä synttäri-illallinen ja sitten mentiin Tofinon kasvitieteellisen puutarhan lyhtyjuhlaan. Paikka oli koristeltu ihan täyteen eirlaisin paperilyhdyin, osa lasten ja osa hippien tekemiä, vaikea sanoa kummat oli kumpienkin tekosia. Mutta osa oli ihan hienojaki. Kokonaisvaikutelma oli kyllä hieno, se pitää tunnustaa. Pimeässä paikka näytti erittäin vaikuttavalta.

Maanantaina pakatttiin leiri läjään ja lähettiin ajamaan Nanaimoa kohti. Välillä pysähdyttiin vain ihailemaan valtavankokoisia puita ja vuohia erään turistirysän katolla. Nanaimosta hypättiin lauttaan ja Hanne haki meidät kotiin.

Hyvää syntymäpäivää rakkaalleni!

Ruokakomeron kaapit (-m)

Moro,

Pistetääs pari kuvaa valmistuneista kaapeista. Kaappien ovet oli valmiina, puretusta vanhasta keittiöstä. Tämä kaappiyksikkö meni siis Okran kaverin perheen ruokakomeroon, ei itse keittiöön.

Piirustukset, joiden pohjalta lähdin kaappeja tekemään.

Valmiit kaapit odottamassa kuljetusta.

Tekijän puumerkki

Paikka johon kaapit menevät

Kaapit asennettuna ruokakomerossa ja jo käytössä.

Tuntuivat asiakkaat olevan tyytyväisiä kaappien tuomaan lisätilaan. Ja kun molemmat ovat 60cm syviä, niin tilaa niissä on reilusti.

Viime lauantaina tekasin Hannelorelle uuden yksinkertasen portin, kun entinen lahosi pystyyn. Vanha malli oli kuulemma niin hyvä, ettei sitä olisi saanut muuttaa... joten samanlainen siitä siis tehtiin ku edellinenki. Maalia se vielä kaipaa, mutta antaa noiden lautojen nyt kuivua ainakin hetken aikaa, kun rautakauppa oli säilyttäny niitä ulkona, joten olivat vähän kosteita.

Uusi portti, seetriä kuten edellinenkin

Päivityksiä (-K)

Mikko laittoi mulle ukaasin, että lisää kirjoituksia ei tule ennen kuin miekin kirjoitan jotain täällä, joten aloin tässä vapaapäivän kunniaksi käymään läpi vähän kuvia, että mitä kaikkea sitä tässä onkaan tullu hommailtua.

Tuossa keveempänä käytiin labraporukan kanssa konferenssissa Ottawassa. Kyse oli kanadalaisten eläintieteilijöiden konferenssista ja paikalla oli noin 300 henkeä pitämässä luentoja ja esittämässä postereita tutkimuksistaan. Mukavan rentoa porukkaa nämä kanukit on ja siellä suurin piirtein kaikki taisi tuntea toisensa, joten tunnelma oli kuin isossa luokkakokouksessa eikä oikein mitään hirmuisia suorituspaineita ollu kellään, ku esittää työnsä kavereille. Viimeisenä aamupäivänä mulla oli muutama tunti aikaa kiertää tätä Kanadan pääkaupunkia turisteeraamassa kameran kanssa. Pieneltä kaupunki tuntui tähän Vankkuriin verrattuna, vaikka sielläkin asukkaita on sen 800 000 immeistä!

Meidän yliopiston porukkaa

Zoe, mie, Matt ja meidän proffa Tony

Ottawan läpi virtaa kaksi jokea; Ottawa- ja Rideaujoet. Niistä on johdettu kanavia kaupungin halki niin, että kanavien pinnat ovat melkein katutasolla. Talvella koko kaupungin halki kulkeekin luisteluradat!

Parlamenttitalo

Parlamenttitalo julkisivun puolelta

Met saatiin houkuteltua Hanne meidän kans tuossa kesäkuussa kerkkäretkelle, ku oltiin sille talven mittaan joutettu kerkkäteetä rommin kera ;) Sehän on niin innoisaan siitä juomasta, joten mielellään lähti kerkkiä poimimaan. Mentiin käymään Länsi-Vankkurissa olevassa majakkapuistossa. Jylhät oli maisemat siellä ja tosi mukava piknikpaikka. Kerkkiäkin saatiin ihan kivasti, tosin ei nuo jättipihtan kerkät ole ihan yhtä hyviä kuin kuusen, mutta menettelee ja saatiin talven varalle 6 purkkia siirappia. Mutusteltiin Hannen kans suut irvessä siellä mettässä kerkkiä, että onko nää hyviä vai ei. Hanne vaan meinas, että mettälle maistuu. ;)

Kerkänpoimijat

Ja pitäähän majakkapuistossa majakkakin olla

Juhannuksena käytiin ”perinteisesti” tuolla skandinaavien juhannusjuhlilla Burnabyssä. Kokko tosin missattiin tänä vuonna, mutta juhannussalko oli pystyssä ja mie sain halstrattua lohta. Eihän se juhannus oo mitään ilman lohta! Tänä vuonna ne järkkäsi siellä myös eukonkantokisat! Mie koitin ja koitin houkutella Mikkoa mukaan, mut se vaan meinas, että olis pitäny treenata etukäteen, että ittensähän tuossa hommassa vaan reväyttää ja jos kisa on kyseessä, niin sitten mennään verenmaku suussa, joten ilman harjottelua ei tuu mitään! No kyllä se sitten lupas, että mennään Sonkajärvelle kisoihin ku Suomeen päästään! ;)

Tuota mekin sitten harrastetaan Sonkajärvellä! ;)

No tuosta hyvästä mie raahasin Mikon kuntorääkkiin viime viikonloppuna! Kiikuttiin nimittäin läheisen vuoren huipulle! Grouse grind on tuo reitti nimeltään. Matkaa tuolla ei oo ku 2,9 kilsaa ja bussilla päästiin 274 metriin, mutta huippu oli 1127 metrissä, eli pystysuoraa nousua tuli 853 metriä. Sinikulmana laskettuna keskimääräinen nousukulma oli siis 17 astetta! Se oli kyllä niinku olis kulkenu portaita ylös 3 kilsaa! Suosittu reitti tuo kuiteski on, ku noin 100 000 ihmistä sen kulkee vuosittain ja jotkut käy siellä nostamassa kuntoa viikottain. Ennätysaika tuon kiikkumiseen on vähän reilu 23 minsaa, meillä meni noin tunti ja 20 minsaa. Ja silti tuntu puolessa välissä, että tännehän kuolee! ;)

Piti ottaa kuva ennen nousua ;)

Lähtöaika

3/4 takana ja kuolema lähellä!

Perillä!!!!

Väsyneet mutta onnelliset (tai ainakin mie olin, Mikko tais kirota miut, että mihin kaikkeen sitä häätyykin alkaa! ;D )

Palkittiin sitten ittemme majavan hännillä

Alhaalla näkyy lähtöpaikka, kuvasta ei varmaan saa kovin hyvää kuvaa, mutta jyrkkä oli rinne.

Okralta ja meiltä terkut kaikille!!

Töitä töitä, ihan oikeita töitä (-m)

Eikä mitään leikkitöitä, eikä röitä.

Niitä on nyt paisikittu noin viikon verran, nimittäin rupesin tekemään sitä kaappia sinne Schmittien (Okran parhaan kamun perhe) ruokakomeroon. Ja on joka päivä tällä viikolla ollu paikat kipeinä kun on saanu punoa mutkalla olevia vanerilevyjä suoriksi. Roogeri kun ei suostunut ostaan suomalaista vaneria vaan tuumasi, että tuon halvemman, yhdeltä puolelta hyvän mäntylevyn on hyvä oleva kaapin rakenteena. Ois pitäny olla viisaanpi ja vängätä vastaan. Se suomivaneri ku ois ollu säilytettynä pystyasennossa ja tää halvempi oli säilytetty vaakassa joittenki kakkosnelosten päällä, niin rupelillahan ne oli. Vaan ei polla leikannu siellä lautatarhalla.

No, kyllähän ne sitte suoristu, ainaki osittain, ku rungot rakentelin ja ruuvailin kaikki osat, hyllyt ja taustalevyt paikoilleen. Se taustalevy kun on yllättävän tärkeä osa sitä hyllynraakkia; ilman sitä se on ihan salmiakilla, vinoneliöllä. Aluksi niissä noin reiluissa parimetrisissä levyissä oli kaarevuutta noin pari-kolme senttiä ku levyn toisen pään painoi maata vasten, nytte ne enää vänkää noin millin, ku silmällä kaapin reunaa seuraa.

Teen niille senmoisen yksikön, jossa on noin 2,5m korkea, 60cm syvä ja 55 cm leveä avohylly, jonka alaosassa on jääkaapin paikka sekä sitten toisena on isohko, yli 2m korkea ja vajaa 1m leveä kuuden oven kaapisto. Ovet siihen oli valmiina, heidän vanhasta keittiöstä. Oishan se kyllä ollu ihan kiva, ja haasteellinenki homma, tehhä ne ovet. Nämä kaksi tulee vierekkäin ja niiden väliin tulee n. 25cm leveä avohylly. Nytte tähän mennessä oon rakentanu jo rungot näille isoille valmiiksi ja reunanauhat silitelly paikoilleen. Seuraavaksi rupean mallaamaan ovia paikoilleen ja maalailemaan vekottimia valkosiksi. Sitte ku nää isot on asennettu paikoileen, niin teen sen pikkuhyllyn näiden väliin. Kuvia näistä tulee sitte ku niitä muistan kuvata.

Siinä ku taas rakentelun lomassa tongin Hanneloren autotallissa kaappeja ja laatikoita niin löysin baseball-mailan! Kai se joku kersojen malli oli ku niin nysä oli, tai sitten niillä vaan on pienet pelivälineet täällä... Joka tapauksessa sitte aattelin käydä sopivassa raossa nakertelun lomassa paukuttelemassa vähän palloa kentällä. Otin Okkerin mukaan ja aattelin sille vähän opettaa pesistä. Sehän nyt ei koskaan oo oikein ollu innostunu palloista, niinku ei isäntäsäkään; mutta nyt vähän toiselta vaikutti ku sille vähän pihalla palloa pomputtelin.

Mentiin sitte pyörällä viereiselle kentälle ja päästin koiran irti. Ekasta syötöstä sain paukautettua pallon liikkeelle ja Okkeriki huomas sen. Vaan siihen loppu sen innostus; katseella vain tarkasti seurasi, että minne pallo lensi. Sitten katto minua. Ja sitten laitto pötkölleen. Itte piti pallo minun hakea. Kiitti vaan koira. Eipä silti, tunteroisen siinä mätkin palloa olan takaa (välistä jopa osuen) ja koira katto vierestä. Tais olla eka kerta meillä ku mulla oli hauskempaa pallon kanssa ku koiralla.

-m

Nyrkkahylly (-m)

Moro,

Taas tuli väköstettyä jotain läjään. Nytte tällä kertaa äitin vierailullaan ideoima nurkkahylly. Pari kuukautta meni ideasta valmiiksi hyllyksi... Nälkäkuolema ehtis tulla, jos palkka pitäis puutöistä repiä.

Hylly ulkosalla kuivumassa öljyämisen päätteeksi.

Asennettuna keittiön nurkkaan.

Lähikuvaa pinnasta. Pinnat seetriä, pystyt mäntyä ja seetripaneelin alla 19mm vaneri piilossa vahvikerunkona.

Vaikka noita oikeita töitä ei tunnu täältä löytyvän, niin ilmeisesti mulle ois tulossa yksi puutyönakki. Nimittäin se Okran parhaan kaverin, Rubyn, perhe muutti uuteen asuntoon ja ne tarttis uudet kaapit ruokakomeroonsa. Rogerilla, perheen isällä, on vanhan keittiön ovet tallessa ja niille pitäis tehdä rungot ja sitten vielä avohylly kaveriksi. Eilen olin siellä ottamassa mittoja ja nyt tässä koitan piirustella paperille vähän, että mitä sitä tekis niille. Teen toisen suunnitelman tosiaan ihan itte omasta päästä ja toisen värkkään Ikean suunnitteluohjelmalla ja Ikean kalustoilla, noin niinku vertailun vuoksi.

Se "komero" on niinkuin portaiden yläpäässä oleva joutotila, jossa on viisto katto ja muitaki hölmöjä rakenteita haittaamassa, joten siihen nyt on oikeastaan pikku pakko tehdä custom-design kaapit ja hyllyt, jos sen seinän haluaa kokonaan kaapeilla täyttää. Eli Ikean kaapit tuskin tulee heittämällä sopimaan. Pitää vaan muistaa isän opit itte ja varata sopivasti tilaa seinän ja kaapin väliin, jotta ovet saa aukeamaan nätisti...

Laitetaas niistäki vermeistä sitten juttua, kun niistä on jotain juteltavaa.

-m

Vankkuri noin vuoden jälkeen (-m)

Noniin,

Kerrotaampa vähän, että mitä täällä tapahtu vähän aikaa sitten. Ei kummosia. Tosin, mitä nyt Vancouver Canucksien fanit vähän innostuivat ja riehaantuivat polttelemaan henkilöautoja ja poliisiautoja tuossa vähän aikaa sitten kun kiekkojoukkue ei voittanutkaan NHL-mestaruutta. Minkähänlaiset kekkerit niillä ois ollu jos Canuksit ois voittanu?!

Noh, mehän satuttiin olemaan siellä hulinan ytimessä sillon. Niinku muistatta, niin meillä oli puhe käydä kattoon pelit aina eri pubeissa ja sitten ku on katkaisun paikka niin sitten mennään keskustaan. Niin toimittiin. Katkaisunpaikka oli Canukseilla oli eka kerran 13. päivä ja peli näytettiin yleisölle Vancouverin keskustassa CBC:n (paikallinen YLE) toimiston edessä valtavan isolta näytöltä. Me oltiin siinä Canada Postin edessä, hyvin lähellä näyttöä, n. 60m, se on iso Eduskuntatalon näkönen rakennus siinä Vankkurin ytimessä. Vaikka tappio tuli, niin sillon yleisöllä jutun juoni oli, että "Ei tässä mitään, ens kerralla sitte näytetään noille Bostonilaisille!".

Viimisessä pelissä me oltiin Katjan kanssa korttelin päässä siitä kohdasta missä oltiin oltu pari päivää sitten eli oltiin n. 50m päässä siitä Postitalon edestä. Sen lähemmäs ei enää oltas päästy vaikka ois ollu pikku Bobcat (pienkuormaaja) raivaamassa tietä. Selostusta ei enää siltä etäisydeltä kuultu, eikä oikeastaan kiekkoakaan paljoa nähty, vaikka näyttö oli ihan jeesuksen alushousujen kokoinen. Ihmistä kuin meren mutaa, tylsää sanontaa käyttääkseni. Peli alko läheneen ekan erän loppua, Luongo päästi ekan maalin ja sitten vähän ajan päästä toisen ja sitten peli oliki jo selvä.
Mutta nyt tällä viimisellä kerralla ei enää jutun juoni ollukkaan ihan samanlainen. Mie vähän haistoin jotain sellaista ilmassa (ei hamppua; sitähän oli ollu koko ajan ilmassa niin, että yskittää meinas, mutta liian vähän että nuppiin ois noussu), että kohta voi tapahtua jotain jännää. Tuumasin Katjalle, että lähetääs pois vaikka tässä on vielä n. viis minuuttia peliä jäljellä. Tilanne oli 4-0 siinä ajassa. (Me oltiin jo hävitty se peli vrt. Kummelit)

Lähettiin käveleen kohti metroa. Siinä ku käveltiin yhen isomman kadun ohitte poliisien vierestä, niin joku tyttö syötti nuotioon Canucksien pahvisia kannatuskylttejä keskellä katua. Sillä lailla. Mie vähän jo hämmästelin ku kytät ei tehneet asialle mitään. Ja ku mentiin eemmäs niin meän takaa rupes ryykäileen joku junioritiimi, jotain 15-vuotiaita jannuja kolme-neljä kelmiä ääneen tuumaillen, että "syöksytäänkö vauhdilla pahki ihmisiin vaiko poliiseihin, vähän ois jännää!" Sillon mulla raksutti, että nyt täältä on päästävä pois ja nopsaan, muuten voi kestää kotiin pääsy keskiyöhön asti.

Siinä ajassa ku asemalle päästiin, metro oli vielä melko vapaa ja päästiin menemään ihan rauhassa pois keskustasta. Mantereen puolella sitte ihmeteltiin ku keskustasta nousi sankka musta savu. Eka auto oli sytytetty tuleen. Sen jälkeen poliisi menetti kansojen hallinnan ja 15 autoa syttyi tuleen, The Bay (paikallinen Stockmann) ryöstettiin, pankkien ikkunat lyötiin sisään, poliisiautoja poltettiin... jne ...

Sen jälkeen kaikki liikenne keskustaan pysäytettiin, sillat suljettiin ja bussit pysäytettiin kun mellakkat olivat bussien reiteillä niin, ettei niiden turvallisuutta voitu enää taata poliisien toimesta. Henkilöautoliikenne pysäytettiin täysin siltojen kautta, bussit eivät kulkeneet, joten ainoa reitti mellakan keskellä olleilla ihmisillä pois olisi ollu kävellä pois siltoja tai kannasta pitkin tai sitten metro, mutta senkin liikenne pysäytettiin, kun sinne tuli niin suuri ryntäys, että ihmiset olisivat survoutuneet raiteille ennenkuin olisivat edes junanvaunuja nähneet! Eli massojen purkaus keskustan alueelta oli erittäin hidasta vaikka poliisit koittivat kovasti alivoimaisilla joukoillansa ihmisiä häätää.

Mun epsanjanmaikka oli ollu pelin aikana jossain niillä samoilla metreillä ku mie ja Katja. Hän oli kattonu peli loppuun asti ja lähteny käveleen autoansa kohti pelin jälkeen ja jossain ajassa huomannu ku selän takaa nousee valtava musta savupatsas... Oli käyny kattoon että mikäs se siellä savuttaa ja ku oli huomannu että autohan se, niin hirveässä hädässä lähteny menemään omaa autoa kohti. No, sen auto oli ollu ehjä, mutta sillä oli kestäny kolme tuntia päästä pois siltä alueelta mikä meillä kesti n. 10 minuuttia.

Täällä on nyt sitten jälkipäivinä puitu aika paljon mediassa tätä mellakkajuttua. Ja varmaan syytä onki. Viimeks ku Canucksit oli NHL-finallissa 1994 ja hävisivät niin silloin oli miljoonien dollarien arvoiset mellakat. Tänä vuonna ei varmasti heikommaksi jääty!

Nykyaikana ku jengillä on videokännyköitä ym. niin aika paljon on jääny noita liikkeitten ryöstelijöitä nauhalle kasvoinensa. Monet tyypit poseerasivat palavien autojen edessä lähettäen äideillensä terveisiä. Mahtavat äidit olla nyt sitten jälkikasvustansa ylpeitä... Noista nauhalle jääneistä on myös tullu melkoisia yhteiskunnan sylkykuppeja: Yksikin tytär, joka nappasi The Baysta kalliin käsilaukun ja jäi CBC:n uutiskameran filmille, laittoi seuraavana päivänä julkisen anteeksipyynnnön nettiin, palautti käsilaukun ja antoi itsensä ilmi poliisille, otti sakot ja sanktiot niin hänen työnantajansa, joka ei millään tavalla ollut tekemisissä koko mellakan kanssa, ja on ihan eri puolella kaupunkia, on joutunut ihmeellisten boikottien uhreiksi. Ihmiset ovat kirjoittaneet tämän tytön työnantajalle; autokauppiaalle, joka ei millään tavalla ollut liittynyt mellaakkaan, että hän on mellakoitsijoiden kannattaja, ryöstelijöiden ystävä, Vancouverin vihollinen ja anarkistien puolustaja; vain koska hän on tuon tytön palkan maksaja. Siis ihan syyttä suotta uhkailevat ja boikotoivat tätä työnantajaa. Jälkikäteen tää firma antoi tälle ryöstelijätytölle potkut, varmaan osittain yleisöpaineen takia, mutta varmasti osittain julkisuus-ja kilvenkiillotusetemppuna, kun olivat saaneet niin paljon sontaa silmilleen....Eikä tämä firma ole ainoa, näitä on tällä paljon.

Se on asia mikä minua täällä Kanadassa (ja ehkä myös USAssa) raivostuttaa on ihmisten ajattelemattomuus eli aivojen käyttämättömyys. Ihmiset ovat täällä hyvin kärkkäitä sanomaan mielipiteensä, kun siihen tilanteeseen tullaan, niin se mielipide on tärkein, ei se että mikä olisi oikeasti järkevin tapa toimia, ja sillon se mielipide lähtee vain pelkästään sydämestä ei aivoista. Ihmiset eivät oikein tunnu käyttävän sitä konvehdintäytettä mikä niillä on korviensa välissä. Lääkärit nimittäin tuntuvat itsepintaisesti väittävän että sillä töhnällä on suotuisa vaikutus erilaisten pikku askareiden suorittamiseen.

Esimerkkinä juuri tuo aiemman kappaleen tilanne. Minusta tuntuu, että mie törmään vastaavanlaisiin tilanteisiin kuukausittain, että joku jossain taas todistaa tyhmyytensä. Ja minä sentään olen työtön, joka ei, perkele vieköön, paljoa kotoa karkuun pääse todistamaan ihmisiä. (Mahtaa Katjaa turhauttaa ne sen työkaverit...)

-m

Kuka söi pähkinät (-m)

Yleisön pyynnöstä, tarina julkaistaan nyt. Olkaa hyvät.

Miehellä oli tapa. Se ei ollut huono tapa, ei ainakaan noin ylipäänsä. Tavasta tuli huono vasta sitten kun se meni liiallisuuksiin, niin kuin yleensäkin. Mies syötti oravia. Pähkinöillä. Rasvaisilla, kaloripitoisilla saksanpähkinöillä. Ei suolatuilla, jotteivät pienet eläinparat vain kärsisi liiasta suolasta, vaan kuorituilla, puhdistetuilla laadukkailla saksanpähkinöillä, jotta kurreilla olisi mahdollisimman helppo ahmaista purtavat nopeasti.

Aluksi syöttäminen alkoi tavallisesta lintulaudasta. Mies laittoi talvella pikkulinnuille auringonkukan siemeniä ja talipalloja, kuten tapana yleensä on. Miehen talo oli kuitenkin metsän reunassa, joten tottakai, lähistön puolikesy oravapariskuntakin kiinnostui lintulaudan antimista. Mies ei tästä pahastunut, vaan mietti, että ”oraviahan onkin mukavampi seurata, ne kun ovat kuitenkin aika vekkuleita ja näppäriä kiikkumaan puissa ja oksistossa”. Mies alkoi tarjota oravillekin ravintoa ja pikkuhiljaa pikkulintujen merkitys väheni. Oravat omivat lintulaudan.

Vuodenajat vaihtuivat, mutta lintulauta säilyi aterioineen. Pikkulinnut painelivat pesimäpuuhiin ja jättivät lopullisesti miehen pihan, mutta oravat eivät uskollista ruokkijaansa hyljänneet. Päinvastoin, oravat toivat oman jälkikasvunsakin paikalle syömään ja mies vaihtoi auringonkukan siemenet pähkinöihin, koska kuvitteli niitä oravien syövän, vaikka hyvin tiesi, ettei Suomessa mitään pähkinöitä kasva, ei ainakaan niillä leveyspiireillä, missä miehen koti oli. Mutta näin hän kuitenkin sisimmässään ajatteli, koska kaikissa tarinoissa oravat aina syövät ja keräävät pähkinöitä.

Aluksi hän tarjoili oraville niitä pähkinöitä, mitä sattui kaupassa käteen tarttumaan, yleensä jokin pähkinäsekoituspussi. Siitä hän huomasi, että saksanpähkinät kelpasivat näille oraville parhaiten, joten mies erikoistui ostamaan siis saksanpähkinöitä. ”Pitäähän oraville pähkinöitä olla”, kaikuivat ajatukset miehen päässä sen kummemmitta mietiskelyittä.

Tarjonta lintulaudalla vaihtui kuorittuihin pähkinöihin hyvin pian, sillä ei mies halunnut kiusata oraviensa leukaperiä pähkinöiden kovilla ja sangen hankalilla kuorilla. Iltaisin kuului miehen talossa pähkinänsärkijän leukojen rytinä, kun mies puhdisti pussikaupalla pähkinöitä oraville. Näin mies tunsi olevansa vastuullinen eläinten hyvinvoinnin edistäjä, kun sai puhtaita pähkinänsisuksia, ilman lisäaineita tahi suolaa, tarjota avuttommille luontokappaleille.

Miehen mielestä hänen lintulautansa alkoi olla oraville jotenkin hankalasti tavoiteltavissa, joten näppäränä askartelijana mies teki pienet tikapuut vinosti maasta lintulaudalle. Tätä pitkin oravat kiitollisina kipusivat ylös aterioimaan monta kertaa päivässä. Mies nautti. Joi kahvia, katseli ikkunasta oravia ja nautti.

Oravatkin nauttivat. Ne olivat oppineet laiskoiksi. Enää ne eivät viitsineet ravata ylös alas lintulaudan liukasta jalkaa pitkin, vaan riitti kun yksi, yleensä painavin, orava jysäytti itsensä oksan avulla lintulaudan kylkeen, niin pähkinät putosivat maahan. Vaan kun mies oli tehnyt tikapuut, niin kurret siirtyivät taas helpommalle reitille. Enää ei ainainen lintulautaan törmäilykään oravien kylkiä kivistänyt.

Miehen vaimo ei nauttinut. Vaimoa yökötti. Vaimoa yököttivät oravat, jotka mies oli lihottanut valtaviksi karvaisiksi oransseiksi pallukoiksi, jotka lyllersivät hitaasti pihalla pahansisuisesti teräviä hampaitaan narskuttaen kaikille, jotka tulivat liian lähelle. Vaimoa yökötti se, kuinka oravat olivat lihoneet niin paksuiksi, etteivät enää jaksaneet kiikkua lintulaudalle sen kovamuovista vartta pitkin vaan heilauttivat itsensä puusta oksalla lintulautaan pahki niin, että pähkinät putosivat alas. Vaan erityisesti vaimoa yökötti mies. Mies ei nähnyt mitä teki oraville. Mies vain sokeana syötti ja syötti oravia näkemättä ollenkaan, kuinka oravat lihoivat niin, että hädintuskin oksilla pysyivät ja vieläpä lisäksi helpotti niiden pääsyä lintulaudalle tekemillään tikapuillaan. ”Sitä vaille, ettei sähkökäyttöisiä liukuportaita oraville väsää!”, tuohtunut vaimo tuumi. Hän oli myös huomannut, että oravat eivät enää menneet oksien kaukaisimpiin kärkiin, koska ne olivat pari kertaa kopsahtaneet alas hauraan oksan petettyä elukan painon alla. Ja oksalta oksallekin loikkaaminen monesti päättyi maahan muksahtamiseen. Vaan liekkö tuo oravia haittasi, olihan noilla nyt turvatyynyt omasta takaa.

Vaimo alkoi motkottaa miehelle: ”karvaisia potkupalloja, joilla jalat ja häntä, piha täynnä oravansontaa, miten tuommoiset läskimoosekset puissakaan kiikkuu?” Vaimo motkotti aina, kun mies vei oraville ruokaa ja vaati tätä ottamaan tikkaat pois, jotta oravat joutuisivat tekemään edes jotain ravintonsa eteen.

Aluksi mies ei napinasta välittänyt. Tätähän oli jatkunut jo koko avioliiton ajan ja mies oli oppinut päästämään sanat karvaisesta korvastaan sisään ja vaikkuisesta ulos. Vasta kun vaimo rupesi uhkailemaan kunnan eläinlääkärillä ja eläinsuojelurikoksella, alkoi mies miettiä, että ”voisiko jotain olla sittenkin pielessä?”

Viimeinen tippa tuli, kun mies löysi henkitoreissaan olevan oravan lintulaudalta, puoliksi syöty pähkinä oravan suussa. Mitään ulkoista vikaa ei oravassa näkynyt, se vain hengitti hyvin raskaasti ja katseli miestä silmiin sangen ahdistuneena. Mies vei oravan autoonsa ja lähti eläinlääkärin vastaanotolle. Lääkärin kommentit olivat miehellekin selvät; sydänkohtaus. Sairaalloinen ylipaino ja yksipuolinen ravinto olivat johtaneet oravan sydänkohtaukseen. ”Normaali orava painaa muutaman sata grammaa ja tämä veijari painaa himpun alle puolitoista kiloa” sanoi lääkäri miehelle punnnituksen jälkeen. ”Kuntokuurille siis”, oli miehen päättäväinen, mutta lempeä ajatus.

Mies otti ahdistuneen oravan, joka näytti hengittelevän nyt jo hiukan kevyemmin ja vaikutti hieman virkeämmältä ja ajoi kotiinsa. Mies nosti oravan oksalle lajikumppaniensa seuraan. Kotiovelle päästyään mies pyörsi takaisin ja potkaisi lintulaudan nurin. ”Nyt loppu mässäily”, päätti mies. ”Tulee toinen komento oraville tässä pihassa, tänne tulee oravanpyörä.”

Mies rupesi rakentamaan juoksupyörää oraville. Lintulaudan tilalle tuli iso pyörä, jota pyöritettäessä tietty määrä kierroksia erilaisten välitysten ja hammasrattaiden avulla, tipahti aina pieni pala pähkinää pyörän sisälle. Miehellä oli vaikeuksia saada opetettua oravat juoksemaan pyörässä, mutta pikkuhiljaa oravat tottuivat polkemaan pyörän sisällä.

Aikaa kului ja oravat lyllersivät pyörässä. Mies sääti pyörää tiputtamaan pähkinöitä harvemmin ja harvemmin. Oravat laihtuivat ja niiden kunto parani, mutta pähkinät, joita mies oli hamstrannut alennusmyynneistä ja puhdistellut jo monen kymmenen kilon verran, eivät tuntuneet tällä vauhdilla hupenevan. ”Pähkinöitä on liikaa, vaimokaan niistä ei enää pidä, jonnekkin ne on työnnettävä” mies tuumi.

Syskyn viileiden tullessa mies alkoi miettiä pähkinöiden syöttämistä pikkulinnuille. ”Niitä lintuja on niin paljon, että kyllä ne talven aikana syövät nuo pähkinät pois, varsinkin kun minä ne talipallojen sisällä syötän ne niille” mies mietti.

Mies hankki suolatonta talia kymmeniä kiloja ja valoi niistä ja pähkinämurskasta talipalloja pikkulinnuille. Mies jopa hommasi talipalloille telineen johon oravat eivät päässeet kiikkumaan. Siinä oli pieni paristokäyttöinen sähkömoottori, joka oravan painon alla käynnistyi ja rupesi kieputtamaaan laitetta niin, että orava lensi monen metrin päähän. Pian oravat ymmärsivät, että ne eivät palleroihin pääse käsiksi vaan heidän on tyytyminen oravanpyörään.

Pikkulinnut, talitiaiset ja punatulkut, nauttivat. Nauttivat ja lihoivat...