Vankkuri noin vuoden jälkeen (-m)

Noniin,

Kerrotaampa vähän, että mitä täällä tapahtu vähän aikaa sitten. Ei kummosia. Tosin, mitä nyt Vancouver Canucksien fanit vähän innostuivat ja riehaantuivat polttelemaan henkilöautoja ja poliisiautoja tuossa vähän aikaa sitten kun kiekkojoukkue ei voittanutkaan NHL-mestaruutta. Minkähänlaiset kekkerit niillä ois ollu jos Canuksit ois voittanu?!

Noh, mehän satuttiin olemaan siellä hulinan ytimessä sillon. Niinku muistatta, niin meillä oli puhe käydä kattoon pelit aina eri pubeissa ja sitten ku on katkaisun paikka niin sitten mennään keskustaan. Niin toimittiin. Katkaisunpaikka oli Canukseilla oli eka kerran 13. päivä ja peli näytettiin yleisölle Vancouverin keskustassa CBC:n (paikallinen YLE) toimiston edessä valtavan isolta näytöltä. Me oltiin siinä Canada Postin edessä, hyvin lähellä näyttöä, n. 60m, se on iso Eduskuntatalon näkönen rakennus siinä Vankkurin ytimessä. Vaikka tappio tuli, niin sillon yleisöllä jutun juoni oli, että "Ei tässä mitään, ens kerralla sitte näytetään noille Bostonilaisille!".

Viimisessä pelissä me oltiin Katjan kanssa korttelin päässä siitä kohdasta missä oltiin oltu pari päivää sitten eli oltiin n. 50m päässä siitä Postitalon edestä. Sen lähemmäs ei enää oltas päästy vaikka ois ollu pikku Bobcat (pienkuormaaja) raivaamassa tietä. Selostusta ei enää siltä etäisydeltä kuultu, eikä oikeastaan kiekkoakaan paljoa nähty, vaikka näyttö oli ihan jeesuksen alushousujen kokoinen. Ihmistä kuin meren mutaa, tylsää sanontaa käyttääkseni. Peli alko läheneen ekan erän loppua, Luongo päästi ekan maalin ja sitten vähän ajan päästä toisen ja sitten peli oliki jo selvä.
Mutta nyt tällä viimisellä kerralla ei enää jutun juoni ollukkaan ihan samanlainen. Mie vähän haistoin jotain sellaista ilmassa (ei hamppua; sitähän oli ollu koko ajan ilmassa niin, että yskittää meinas, mutta liian vähän että nuppiin ois noussu), että kohta voi tapahtua jotain jännää. Tuumasin Katjalle, että lähetääs pois vaikka tässä on vielä n. viis minuuttia peliä jäljellä. Tilanne oli 4-0 siinä ajassa. (Me oltiin jo hävitty se peli vrt. Kummelit)

Lähettiin käveleen kohti metroa. Siinä ku käveltiin yhen isomman kadun ohitte poliisien vierestä, niin joku tyttö syötti nuotioon Canucksien pahvisia kannatuskylttejä keskellä katua. Sillä lailla. Mie vähän jo hämmästelin ku kytät ei tehneet asialle mitään. Ja ku mentiin eemmäs niin meän takaa rupes ryykäileen joku junioritiimi, jotain 15-vuotiaita jannuja kolme-neljä kelmiä ääneen tuumaillen, että "syöksytäänkö vauhdilla pahki ihmisiin vaiko poliiseihin, vähän ois jännää!" Sillon mulla raksutti, että nyt täältä on päästävä pois ja nopsaan, muuten voi kestää kotiin pääsy keskiyöhön asti.

Siinä ajassa ku asemalle päästiin, metro oli vielä melko vapaa ja päästiin menemään ihan rauhassa pois keskustasta. Mantereen puolella sitte ihmeteltiin ku keskustasta nousi sankka musta savu. Eka auto oli sytytetty tuleen. Sen jälkeen poliisi menetti kansojen hallinnan ja 15 autoa syttyi tuleen, The Bay (paikallinen Stockmann) ryöstettiin, pankkien ikkunat lyötiin sisään, poliisiautoja poltettiin... jne ...

Sen jälkeen kaikki liikenne keskustaan pysäytettiin, sillat suljettiin ja bussit pysäytettiin kun mellakkat olivat bussien reiteillä niin, ettei niiden turvallisuutta voitu enää taata poliisien toimesta. Henkilöautoliikenne pysäytettiin täysin siltojen kautta, bussit eivät kulkeneet, joten ainoa reitti mellakan keskellä olleilla ihmisillä pois olisi ollu kävellä pois siltoja tai kannasta pitkin tai sitten metro, mutta senkin liikenne pysäytettiin, kun sinne tuli niin suuri ryntäys, että ihmiset olisivat survoutuneet raiteille ennenkuin olisivat edes junanvaunuja nähneet! Eli massojen purkaus keskustan alueelta oli erittäin hidasta vaikka poliisit koittivat kovasti alivoimaisilla joukoillansa ihmisiä häätää.

Mun epsanjanmaikka oli ollu pelin aikana jossain niillä samoilla metreillä ku mie ja Katja. Hän oli kattonu peli loppuun asti ja lähteny käveleen autoansa kohti pelin jälkeen ja jossain ajassa huomannu ku selän takaa nousee valtava musta savupatsas... Oli käyny kattoon että mikäs se siellä savuttaa ja ku oli huomannu että autohan se, niin hirveässä hädässä lähteny menemään omaa autoa kohti. No, sen auto oli ollu ehjä, mutta sillä oli kestäny kolme tuntia päästä pois siltä alueelta mikä meillä kesti n. 10 minuuttia.

Täällä on nyt sitten jälkipäivinä puitu aika paljon mediassa tätä mellakkajuttua. Ja varmaan syytä onki. Viimeks ku Canucksit oli NHL-finallissa 1994 ja hävisivät niin silloin oli miljoonien dollarien arvoiset mellakat. Tänä vuonna ei varmasti heikommaksi jääty!

Nykyaikana ku jengillä on videokännyköitä ym. niin aika paljon on jääny noita liikkeitten ryöstelijöitä nauhalle kasvoinensa. Monet tyypit poseerasivat palavien autojen edessä lähettäen äideillensä terveisiä. Mahtavat äidit olla nyt sitten jälkikasvustansa ylpeitä... Noista nauhalle jääneistä on myös tullu melkoisia yhteiskunnan sylkykuppeja: Yksikin tytär, joka nappasi The Baysta kalliin käsilaukun ja jäi CBC:n uutiskameran filmille, laittoi seuraavana päivänä julkisen anteeksipyynnnön nettiin, palautti käsilaukun ja antoi itsensä ilmi poliisille, otti sakot ja sanktiot niin hänen työnantajansa, joka ei millään tavalla ollut tekemisissä koko mellakan kanssa, ja on ihan eri puolella kaupunkia, on joutunut ihmeellisten boikottien uhreiksi. Ihmiset ovat kirjoittaneet tämän tytön työnantajalle; autokauppiaalle, joka ei millään tavalla ollut liittynyt mellaakkaan, että hän on mellakoitsijoiden kannattaja, ryöstelijöiden ystävä, Vancouverin vihollinen ja anarkistien puolustaja; vain koska hän on tuon tytön palkan maksaja. Siis ihan syyttä suotta uhkailevat ja boikotoivat tätä työnantajaa. Jälkikäteen tää firma antoi tälle ryöstelijätytölle potkut, varmaan osittain yleisöpaineen takia, mutta varmasti osittain julkisuus-ja kilvenkiillotusetemppuna, kun olivat saaneet niin paljon sontaa silmilleen....Eikä tämä firma ole ainoa, näitä on tällä paljon.

Se on asia mikä minua täällä Kanadassa (ja ehkä myös USAssa) raivostuttaa on ihmisten ajattelemattomuus eli aivojen käyttämättömyys. Ihmiset ovat täällä hyvin kärkkäitä sanomaan mielipiteensä, kun siihen tilanteeseen tullaan, niin se mielipide on tärkein, ei se että mikä olisi oikeasti järkevin tapa toimia, ja sillon se mielipide lähtee vain pelkästään sydämestä ei aivoista. Ihmiset eivät oikein tunnu käyttävän sitä konvehdintäytettä mikä niillä on korviensa välissä. Lääkärit nimittäin tuntuvat itsepintaisesti väittävän että sillä töhnällä on suotuisa vaikutus erilaisten pikku askareiden suorittamiseen.

Esimerkkinä juuri tuo aiemman kappaleen tilanne. Minusta tuntuu, että mie törmään vastaavanlaisiin tilanteisiin kuukausittain, että joku jossain taas todistaa tyhmyytensä. Ja minä sentään olen työtön, joka ei, perkele vieköön, paljoa kotoa karkuun pääse todistamaan ihmisiä. (Mahtaa Katjaa turhauttaa ne sen työkaverit...)

-m

Kuka söi pähkinät (-m)

Yleisön pyynnöstä, tarina julkaistaan nyt. Olkaa hyvät.

Miehellä oli tapa. Se ei ollut huono tapa, ei ainakaan noin ylipäänsä. Tavasta tuli huono vasta sitten kun se meni liiallisuuksiin, niin kuin yleensäkin. Mies syötti oravia. Pähkinöillä. Rasvaisilla, kaloripitoisilla saksanpähkinöillä. Ei suolatuilla, jotteivät pienet eläinparat vain kärsisi liiasta suolasta, vaan kuorituilla, puhdistetuilla laadukkailla saksanpähkinöillä, jotta kurreilla olisi mahdollisimman helppo ahmaista purtavat nopeasti.

Aluksi syöttäminen alkoi tavallisesta lintulaudasta. Mies laittoi talvella pikkulinnuille auringonkukan siemeniä ja talipalloja, kuten tapana yleensä on. Miehen talo oli kuitenkin metsän reunassa, joten tottakai, lähistön puolikesy oravapariskuntakin kiinnostui lintulaudan antimista. Mies ei tästä pahastunut, vaan mietti, että ”oraviahan onkin mukavampi seurata, ne kun ovat kuitenkin aika vekkuleita ja näppäriä kiikkumaan puissa ja oksistossa”. Mies alkoi tarjota oravillekin ravintoa ja pikkuhiljaa pikkulintujen merkitys väheni. Oravat omivat lintulaudan.

Vuodenajat vaihtuivat, mutta lintulauta säilyi aterioineen. Pikkulinnut painelivat pesimäpuuhiin ja jättivät lopullisesti miehen pihan, mutta oravat eivät uskollista ruokkijaansa hyljänneet. Päinvastoin, oravat toivat oman jälkikasvunsakin paikalle syömään ja mies vaihtoi auringonkukan siemenet pähkinöihin, koska kuvitteli niitä oravien syövän, vaikka hyvin tiesi, ettei Suomessa mitään pähkinöitä kasva, ei ainakaan niillä leveyspiireillä, missä miehen koti oli. Mutta näin hän kuitenkin sisimmässään ajatteli, koska kaikissa tarinoissa oravat aina syövät ja keräävät pähkinöitä.

Aluksi hän tarjoili oraville niitä pähkinöitä, mitä sattui kaupassa käteen tarttumaan, yleensä jokin pähkinäsekoituspussi. Siitä hän huomasi, että saksanpähkinät kelpasivat näille oraville parhaiten, joten mies erikoistui ostamaan siis saksanpähkinöitä. ”Pitäähän oraville pähkinöitä olla”, kaikuivat ajatukset miehen päässä sen kummemmitta mietiskelyittä.

Tarjonta lintulaudalla vaihtui kuorittuihin pähkinöihin hyvin pian, sillä ei mies halunnut kiusata oraviensa leukaperiä pähkinöiden kovilla ja sangen hankalilla kuorilla. Iltaisin kuului miehen talossa pähkinänsärkijän leukojen rytinä, kun mies puhdisti pussikaupalla pähkinöitä oraville. Näin mies tunsi olevansa vastuullinen eläinten hyvinvoinnin edistäjä, kun sai puhtaita pähkinänsisuksia, ilman lisäaineita tahi suolaa, tarjota avuttommille luontokappaleille.

Miehen mielestä hänen lintulautansa alkoi olla oraville jotenkin hankalasti tavoiteltavissa, joten näppäränä askartelijana mies teki pienet tikapuut vinosti maasta lintulaudalle. Tätä pitkin oravat kiitollisina kipusivat ylös aterioimaan monta kertaa päivässä. Mies nautti. Joi kahvia, katseli ikkunasta oravia ja nautti.

Oravatkin nauttivat. Ne olivat oppineet laiskoiksi. Enää ne eivät viitsineet ravata ylös alas lintulaudan liukasta jalkaa pitkin, vaan riitti kun yksi, yleensä painavin, orava jysäytti itsensä oksan avulla lintulaudan kylkeen, niin pähkinät putosivat maahan. Vaan kun mies oli tehnyt tikapuut, niin kurret siirtyivät taas helpommalle reitille. Enää ei ainainen lintulautaan törmäilykään oravien kylkiä kivistänyt.

Miehen vaimo ei nauttinut. Vaimoa yökötti. Vaimoa yököttivät oravat, jotka mies oli lihottanut valtaviksi karvaisiksi oransseiksi pallukoiksi, jotka lyllersivät hitaasti pihalla pahansisuisesti teräviä hampaitaan narskuttaen kaikille, jotka tulivat liian lähelle. Vaimoa yökötti se, kuinka oravat olivat lihoneet niin paksuiksi, etteivät enää jaksaneet kiikkua lintulaudalle sen kovamuovista vartta pitkin vaan heilauttivat itsensä puusta oksalla lintulautaan pahki niin, että pähkinät putosivat alas. Vaan erityisesti vaimoa yökötti mies. Mies ei nähnyt mitä teki oraville. Mies vain sokeana syötti ja syötti oravia näkemättä ollenkaan, kuinka oravat lihoivat niin, että hädintuskin oksilla pysyivät ja vieläpä lisäksi helpotti niiden pääsyä lintulaudalle tekemillään tikapuillaan. ”Sitä vaille, ettei sähkökäyttöisiä liukuportaita oraville väsää!”, tuohtunut vaimo tuumi. Hän oli myös huomannut, että oravat eivät enää menneet oksien kaukaisimpiin kärkiin, koska ne olivat pari kertaa kopsahtaneet alas hauraan oksan petettyä elukan painon alla. Ja oksalta oksallekin loikkaaminen monesti päättyi maahan muksahtamiseen. Vaan liekkö tuo oravia haittasi, olihan noilla nyt turvatyynyt omasta takaa.

Vaimo alkoi motkottaa miehelle: ”karvaisia potkupalloja, joilla jalat ja häntä, piha täynnä oravansontaa, miten tuommoiset läskimoosekset puissakaan kiikkuu?” Vaimo motkotti aina, kun mies vei oraville ruokaa ja vaati tätä ottamaan tikkaat pois, jotta oravat joutuisivat tekemään edes jotain ravintonsa eteen.

Aluksi mies ei napinasta välittänyt. Tätähän oli jatkunut jo koko avioliiton ajan ja mies oli oppinut päästämään sanat karvaisesta korvastaan sisään ja vaikkuisesta ulos. Vasta kun vaimo rupesi uhkailemaan kunnan eläinlääkärillä ja eläinsuojelurikoksella, alkoi mies miettiä, että ”voisiko jotain olla sittenkin pielessä?”

Viimeinen tippa tuli, kun mies löysi henkitoreissaan olevan oravan lintulaudalta, puoliksi syöty pähkinä oravan suussa. Mitään ulkoista vikaa ei oravassa näkynyt, se vain hengitti hyvin raskaasti ja katseli miestä silmiin sangen ahdistuneena. Mies vei oravan autoonsa ja lähti eläinlääkärin vastaanotolle. Lääkärin kommentit olivat miehellekin selvät; sydänkohtaus. Sairaalloinen ylipaino ja yksipuolinen ravinto olivat johtaneet oravan sydänkohtaukseen. ”Normaali orava painaa muutaman sata grammaa ja tämä veijari painaa himpun alle puolitoista kiloa” sanoi lääkäri miehelle punnnituksen jälkeen. ”Kuntokuurille siis”, oli miehen päättäväinen, mutta lempeä ajatus.

Mies otti ahdistuneen oravan, joka näytti hengittelevän nyt jo hiukan kevyemmin ja vaikutti hieman virkeämmältä ja ajoi kotiinsa. Mies nosti oravan oksalle lajikumppaniensa seuraan. Kotiovelle päästyään mies pyörsi takaisin ja potkaisi lintulaudan nurin. ”Nyt loppu mässäily”, päätti mies. ”Tulee toinen komento oraville tässä pihassa, tänne tulee oravanpyörä.”

Mies rupesi rakentamaan juoksupyörää oraville. Lintulaudan tilalle tuli iso pyörä, jota pyöritettäessä tietty määrä kierroksia erilaisten välitysten ja hammasrattaiden avulla, tipahti aina pieni pala pähkinää pyörän sisälle. Miehellä oli vaikeuksia saada opetettua oravat juoksemaan pyörässä, mutta pikkuhiljaa oravat tottuivat polkemaan pyörän sisällä.

Aikaa kului ja oravat lyllersivät pyörässä. Mies sääti pyörää tiputtamaan pähkinöitä harvemmin ja harvemmin. Oravat laihtuivat ja niiden kunto parani, mutta pähkinät, joita mies oli hamstrannut alennusmyynneistä ja puhdistellut jo monen kymmenen kilon verran, eivät tuntuneet tällä vauhdilla hupenevan. ”Pähkinöitä on liikaa, vaimokaan niistä ei enää pidä, jonnekkin ne on työnnettävä” mies tuumi.

Syskyn viileiden tullessa mies alkoi miettiä pähkinöiden syöttämistä pikkulinnuille. ”Niitä lintuja on niin paljon, että kyllä ne talven aikana syövät nuo pähkinät pois, varsinkin kun minä ne talipallojen sisällä syötän ne niille” mies mietti.

Mies hankki suolatonta talia kymmeniä kiloja ja valoi niistä ja pähkinämurskasta talipalloja pikkulinnuille. Mies jopa hommasi talipalloille telineen johon oravat eivät päässeet kiikkumaan. Siinä oli pieni paristokäyttöinen sähkömoottori, joka oravan painon alla käynnistyi ja rupesi kieputtamaaan laitetta niin, että orava lensi monen metrin päähän. Pian oravat ymmärsivät, että ne eivät palleroihin pääse käsiksi vaan heidän on tyytyminen oravanpyörään.

Pikkulinnut, talitiaiset ja punatulkut, nauttivat. Nauttivat ja lihoivat...

Uusi teksti (-m)

Moikka,

Kirjotellaas taas tännekki jotain. NHL finaalit alkaneet, Canucksit voitti ekan pelin. Käytiin kattoon se tuossa paikallisessa. Hyvä tunnelma oli, melkein kaikilla oli joku pelipaita päällä. Aika tosissaan ottavat tämän tilanteen nyt. Viimeksi Canucksit on pelannu finaalissa viimeksi 1994 ja silloinkin hävisivät. Canucksit eivät oo koskaan voittaneet Stanley Cupia vaikka pytty on joskus historian hämärässä Vancouveriin voitettukki, mutta silloin on kyseessä ollut Vancouver Millionaires-joukkue ja vuosi ollu 1915.

Meinattiin käydä kattomassa pelit aina jossain baarissa ja sitten jos Canuckseille tulee katkaisun paikka, niin mennään keskustaan kattomaan jollekkin aukiolle tai missä ikinä näyttävätkään peliä. Olispa jännä nähdä minkälainen hulina siitä tulis... Jospa olis vähäänkään sellaista ku oli Pariisissa -00 ku Ranska voitti jalkapallon Euroopanmestaruuskilpailut Italiaa vastaan. Sillon siellä oli puoli miljoonaa ihmistä + minä ja herra serkku.

Mitäs muuta? Vettä satelee ja pikkulinnut näyttävät hässivän tuossa puun oksalla... Kesä on täällä edennyt kivasti, vettä satelee tosiaan vähän joka päivä, mutta välistä pilkistää aurinkokin lämpimästi. Kuparin hinta (~8$/kg) on noussut maailman markkinoilla niin, että Brittiläisen Kolumbian alueella on kuparivarkaat pöllineet sähköjohtoja ja kaapeleita miljoonien taalojen edestä. Kaksi kolmasosaa sähkökatkoista provinssin alueella johtuu kaapelivarkauksista!

Katja on istuttanu tomaatteja kasvihuoneen täyteen, saapa nähdä miten tuosta kohta pääsee enää kulkemaan sisään ja ulos kun ne innostuvat kasvamaan. Kolibreille laitettiin ruokinta-automaatti, vaan vielä eivät ole tainneet huomata sitä. Koko ajan niitä täällä kyllä pörrää ympärillä. Espanjan tunnit jatkuu vielä tämän kuun, sitten tulee taukoa ainakin syksyyn asti. Katjan työkaveri, kiinalainen Chen lainasi Okraa taas tässä päivänä yhtenä kotiinsa. Se ja sen vaimo ovat suunnittelemassa koiran ottoa. Kai halusivat jotain harjoitella. Ehkä niille pitäis kertoa, että kaikki koirat ei sitten ole yhtä helppoja ku Okkeri...

Hanne suunnittelee vesiboilerin vaihtoa, taikka korvaamista sellasessa aktiivisella vedenlämmittimellä, missä ei ole tuommosta isoa säiliötä vaan vain tehokas kaasupoltin, joka kuumentaa veden tarpeen mukaan. Sille kävi sitä yks sälli arvioimassa eilettäin, niin katos pirua, se oli joku suomen sukunen heppu. Sanaakaan suomea se ei osannu, eikä sen nimikään suomalainen ollu, mutta isoisä tai isosetä tjms sillä oli suomalainen ja se oli käyny Vaasassa pari vuotta sitten sitä moikkaamassa.

Tässä muiden kehotuksista (painostuksista?) olen kirjotellut pikkusta novellia. Näin pari hauskaa oravakuvaa netissä ja niistä sitten aatelin sen kirjoittaa. Eiköhän se kohta tule julkasukuntoon, vähän pitää vielä hieroa sitä, varmaankin seuraavassa postauksessa se on sitten kaikkien luettavissa.

Että näin,

-m