Käytiin "vaeltamassa" eli ylä- & alamäkikävelemässä Katjan työkaverin, Zhongqin ja hänen vaimonsa Liyuanin kanssa ehkä yhdellä maailman kauneimmalla paikalla. Vuokrattiin perus-foordi sitä varten, ku se reitti oli noin 20km Whistleristä etelään, eli meiltä semmonen toistasataa kilsaa, parintunnin ajo (ottaen liikenteen huomioon) suuntaansa.
Tää reitti oli kuiteskin mettätien päässä, eli josta tukkirekoilla haetaan pöllejä. Ne ei yleensä oo kovin hyvässä kunnossa. Ne ei oo (täälläkään) täkäläisen tiehallituksen ylläpitämiä teitä, eli niillä ei sais ajaa vuokra-autolla, niissä säännöissä kun jossain jollain tosipienellä präntillä lukee, ettei vuokranottaja saa laittomilla teillä ajaa, jne soopaa. Tukkitielle sinne siis ajettiin, eikä sitä ees loppuun asti päästy ku etuvetovoorti hyyty ylämäkeen. Tai ei siis auto hyytyny, mutta tie antoi periksi niin paljon alla, että ois ollu tyhmää jatkaa; auton peltien (joiden kunnosta minä olin auton vuokranantajalle vastuussa) tähen ja auton työntäjien kylkiluiden (joiden vastuussa olivat kylkiluiden omistajat) tähen. Kivisade eturenkaista alkoi olla sitä luokkaa, että kylkiluut ois murskautunu jos napakymppejä ois kohdalle napsunu... Joten auto jäi mäen alareunaan ysiltä aamulla (ei muita autoja) ja me lähettiin rinnettä ylös kiikkumaan.
Tästä rinteestä mulla oli tiedossa, että ei ole tulossa samanlainen piina ku Grouse Grindista, eli siitä helvetillisestä ylämäkirääkistä, minne Katja minut raahas pari plokia aiemmin... mut ei paljoa helpompikaan: Grouse Grind oli 851m/2,9km nousua, tämä oli 550m/3km, mutta "onneksi" suurin osa noususta oli ekan kilsan aikana, jeepäjee!
Noh, se eka kilsa meni onneksi kohtuudella läpi meikäläisenki massalla ja ku puustosta päästiin ohi, niin aurinko alkoi paistaa ja kärpäset pörrätä. Kärpäsistä ei niinkään ois ollu haittaa ellei ne ois purru niin kipeää. Ne oli perus-huonekärpäsen näkösiä, mutta jotenki niillä oli siivet tyhmästi pörhöllään, ja purivat niinku paarmat. Pirullisia ötököitä olivat ku tuolleen naamioituneena hyökkäilivät. Kyllä sitä ympärillä pörräävien paarmojen kanssa pärjää, vaikka välillä tuskastuuki, ku niitten kans on avoin sota käynnissä, mutta tuommonen James Bond-meininki, että huonekärpäseksi naamioidutaan ja sitten isketään, niin se on ihan sieltä ja syvältä!
Puurajassa, tai ei se täysi puuraja ollu, ehkä ennemminki mettänraja, alkoi purojen ylitykset: jäätiköiltä, ylhäältä rinteiltä, valui noroina pikku vesiliruja, jotka luonnollisesti yhdistyivät isommiksi puroiksi alempana. Ja tässä tapauksessa alempana, tarkoitti meitä ylempänä. Eli meillä oli kohtuu monta lirua ylitetttävänä. Osa niistä ylitettiin loikkaamalla (tai Okran tapauksessa kahlaamalla) tai sitten puun runkojen ylitse. Niin kauan kuin rungot oli edes kohtuullisen vaakatasossa, oli purojen ylitys helppoa. Kaatajat olivat aikoinaan (1993 oli merkattu erääseen runkoon) tehneet hyvää työtä, pinnat oli vedetty moottorisahalla salmiakkikuviolle tai jollekkin muulle pitävälle kuviolle.
Nyt oli pahin osuus kiikkumisesta tehty, ja mullaki alkoi tuska helpottaa. Pystyi ottaan rennommin ja katteleen maisemia paristaki syystä:
1. Ei näkyny kaikki maisemat punaisena verisuonten tykytyksen takaa, ja
2. Oltiin päästy pois metsästä.
Alkoi olla maisemia nähtävänä. Ja johan oliki katottavaa. Aivan mahtavaa puhdasta ja kirkasta vettä sekä lunta siellä täällä, varovaisia, harvinaisia herkkiä sammalkasveja (joita me tallottiin, vaikka kaikki kirjalliset oppaat pyysivät välttämään (mie aattelin, että kahden erittäin akateemisen biologin jalanjäljissä ei voi paljoa tuhoa tehdä, niiden luulisi ottavan luonnon herkkyden huomioon)).
Kirkasta oli. Tuskaisen kirkasta oli ilman aurinkolaseja. Ruvettiin sitten evästämään yhellä isolla kallion lohkareella, jahka Katja ja Zhongqi olivat tutkineet ja ihmetelleet jääjärven yhden ainoan pikku kalanpoikasen viimeistä latinalaista lisänimeään myöten. Katja oli kantanut meille ylös mukaan "sandwichejä" ja Zhongqi ja Liyuan hedelmäsalaattia ynnämuita apuruokia. Kalliolla puhuttiin aika monet gastronomiset probleemat halki, poikki ja pinoon kunnes päädyttiin "ettoneen" ylivoittoon. Pisimmän korren niissä nappasi ehdottomasti Liyuan, jonka matkapahoinvointilääkkeet tarrasivat tytöstä terävimmän terän jo ennen Vancouverin esikaupungista irtaantumista. Nainen kun ei oikein kestänyt liikkuvia ajoneuvoja, tyttörukka. Minä, yllätys yllätys, olin toiseksi paras unikeko. Katja ja Zhongqi tutkiskelivat sammalia ja puroja kuten luonnontieteilijöiden pitääkin. Okran avustuksella.
Päikkärit teki terää. Viimisen päälle. Niitten päälle ol hyvä tervehtiä paria japskituristiryhmää, jotka olivat meitä laiskempia (heräämään aamulla), kun meitä myöhemmin "kukkulalle" tulivat. Ryhmt jatkoivat matkaa ylemmäs rinteelle, mutta ei niillä yöpymiskamppeita näkynyt mukana olevat, joten ei ne huipulle olleet menossa, vaikkakin ylemmäs matka niillä olikin. Enemmänkin reissaajia ylös tuli, joten kysessä oli kohtuullisen suosittu paikka sinä päivänä, veikkaisin, että n.50-70 hlöä on päivän aikaan kyseisen nousun tehnyt.
Siinä ku me lähettiin hipsimään alaspäin, niin vastaan tuli suurperheen tunnustelijat. Vähän ajan päästä tuli isä valtavan rinkan ja teltan kanssa ja sitten äiti vihonviimisten muksujen ja ruokapakkausten kera. Kai se on oikeasti helpompaa (onko halvempaa?) lähteä kersalauman kanssa erämaahan kuin jonnekkin puolikaupunkilomalle. Eihän ne penskat siellä jäätiköllä minnekään rahaa tuhlaa, mutta kai siihen pitää taalereita uhrata jotta ne mukulat mukaan saa....
Meillä kun ei telttoja mukana ollut, niin alettiin suunnittelemaan laskeutumista. Ja lyhyt suunnitelma se olikin, mie ehotin että joko häivytään, niin parin ryhmäkuvan jälkeen oltiinki jo kokonaan häivytty Brenkkuvinkkuniityiltä. Ja oltiin taas taiteteilemassa tukkien rungoilla ja mutaisilla pikkupuroilla. Menomatkan epämiellyttävän jyrkkä ylämäki oli muuttunut niitten infernaalisten ötököitten piinamaksi helvetin esikartanoksi. Tai ei nyt oikeasti; se oli vain jyrkkä alamäki, mäntykankaisella viettävällä mutaisella rinteellä purojen keskellä ja paarmojen kanssa.
Jyrkkä alamäkikin loppui joskus ja me päästiin sinne mistä polun piti alkaa. Siitä käveltiin vielä kilsan verran alaspäin, moikkaillen niitä, jotka vielä tahtoivat saman reissun tehdä samalle päivälle.
Sen jälkeen käytiin aikasen hienolla vesiputouksella. 70m korkea.
Autolle pääsyn jälkeen ei ole paljoa ilmoitettavaa, paitsi että: Mikko ajoi, Katja valvoi, Zhongqi & Liyuan nukkui, ja käytiin Squamishissa. Siellä oli Mikon lempipanimo ja siellä syötiin ja juotiin hiukan olutta ja lähdettiin sen jälkeen kotia. Öpöt siinä taas oli juttu.
