...Ja päästiinhän me (-m)

Moro,
Nyt tulee paljon kuvia.

Päästiin tosiaan tuulettamaan vähän päitämme. Katja sai vuokrattua auton lentokentältä tekeytyen suomalaiseksi turistiksi, ja minkälaisen auton! Meillä oli tarkoitus ottaa joku halpa, näppärä kärry, ja netistä varattiin Aviksen sivuilta Toyota Yaris, eli semmonen pikku kirppu. Katjan pokka ei tainnu sitten kuitenkaan ihan täysin pitää, ku se tuli vuokraamosta ulos Dodge Chargerin kanssa! Mikäs siinä, kyllä mulle tämänvuotinen Lataaja passaa... 250hp, 340Nm takatuuppari jenkkivehe, riittänee retkeilyautoksi; ja ku ei sitä oikein urheiluautoksi ossaa sanoa, niin ehkäpä murheiluautoksi sitten...? Mut kyllä seki ruoskimalla liiku. Ja miehän poika ruoskin. ESP pois päältä soratiellä ja kahva eellä mutkaan...


Lauantaiaamuna lähettiin ajelemaan sitten Adams-jokea kohti, Kamloopsin kautta (jos joku haluaa kattoa kartalta, niin: ) Navigaattori aloitti lupaavasti: Käännös vasemmalle, käännös oikealle ja sitten 325km suoraan. Selevä, moottoritie menee melkein perille asti... Tosin, ennenkuin ehdittiin motarille, niin kyllähän se ehti meidät ajattaa hukkaan. Brittiläisen Kolumbian isot ja leveät puut taisi tehdä Gepsiparalle tepposet. Vettä ripsi vielä vuorten Vankkurin puolella, mutta kun ruvetiin nousemaan ylös, niin jo sademäärät väheni ja maasto muuttui sellaiseksi mitä Lapista löytyy: kuusta, mäntyä, tunturien lakia, jne. Seuraavaksi maasto muuttui aavikoksi Kamloopsin kohdilla; aivan kuin olisi ollut jossain länkkärien kuvauspaikoilla tai kuussa.

Lumivyöry on pyhkässyt kaiken mennessään ei kovin kauaa sitten...

Vähän ennen Kamloopsia. Huomaa, alamäessä on varotoimet , jos jarrut pettää...

Maasto muuttui vielä kolmannen kerran, taas hiukan tutumpaan suuntaan, sekametsää, leppää, havupuuta ym ym meleko Suomimaisemaa (poislukien vuoret ympärillä). Tämä oli sitä aluetta, minne oltiin lähdettykin, eli päästiin Adams-joelle (joki on öpöyt Liakanjoen tai Kiiminkijoen kokoinen, mutta erittäin tärkeä kalojen "pesintäpaikka").

Ekat lohet

Täällä tämä lohien vaellushomma on vähän isompi juttu; oli vaikea sanoa, kumpia oli enemmän (kiloissa), lohia vai ihmisiä tuijottamassa lohia! Porukkaa oli paljon ja joen mutkaan (sellaiseen mihin lohista osa poikii ja osa lepää jatkaakseen pidemmälle) oli tehty polut, katselutasanteet, festivaalialue, matkamustomymälät, nakkikopit, vessat, ihan kaikki.



Ja siellähän niitä oli, mutta ennenkuin niitä näki, niin ne haistoi; mädän kalan "tuoksu" tunki nokkaan kymmenien metrien päästä joesta. Okra oli ihan innoissaan! Ja ku joen reunalle pääsi kurkkimaan, niin siellähän niitä punasia lohia oli vaikka kuinka! Ja kalanraatoja joka metrille vaikka kuinka pitkin rantoja. Merestä ylös nousseet ja jo kuteneet lohet ovat antaneet jo kaikkensa, eivätkä jaksaneet enää tehdä muuta kuin kuolla. Jotkin harvat ilmeisesti jaksavat lillua virran mukana takas järviin ja meriin ja jatkaa elämää, mutta melkein kaikki poikimaan tulleet heittävät henkensä. Ja Katjan mukaan nämä tänne asti nousseet lohet mahtavat maistua todella pahalle, kun ovat jo käyttäneet nousuun kaikki rasvavarat ja ovat jo alkaneet kuluttaa lihaksiaan ravinnoksi. Noh, Okralla oli silti juhlat. Se ei välittäny; lohta napaan vaan! Niin paljon ku vain ehti vahtivalta silmältä salaa syödä. Mussutus kävi aina ku koiraa kattoi...


Noh, tuo Adams-joki oli siis ihan täysin turistipaikka, joten me päätettiin ettiä ittellemme paremmat mestat. Katjan työkaveri oli neuvonu yhen kivan puron, joten me etittiin leiriytymispaikka ensin yhen vuoren rinteeltä ja sitten mentiin sinne purolle, vain yksi asia päämääränä. Se oli Katjan saada kädestettyä itsellensä oikea punalohi. Katja pukeutui asianmukaisesti, eli kurahousut, kumisaappaat, sadetakki päälle ja eikun puroon kaloja hätistelemään. Ensten yritettiin yhen kävelysillan alla, kun siinä oli hyvä, matala paikka, mutta kalat oli liian liukkaita ja nopeita tai voimakkaita ja me päätettiin vaihtaa paikkaa, kun siihen alkoi kertyä yleisöäkin... Tuo puro oli tosi hienon näköinen, pikkunen, toista metriä leveä liru. Ja kun noustiin ylöspäin, niin täytyi vain ihmetellä lohien voimaa ja sinniä, että olivat sellaisen nousun tehneet! Me noustiin kymmeniä metrejä parinsadan metrin matkalla, eli siinä oli pieniä vesiputouksiakin, niin silti vaan siellä ylhäällä niitä punasia möllisköjä vaan oli. Siellä ylempänä oli sitten semmoinen kiva suvantopaikka, josta Katja lopulta onnistui kaapimaan itellensä lötkön syliin purosta niinku paraski karhu. Ja ei se kyllä helpolta näyttäny: vaikka ne kalat oli tullu satoja kilometrejä ja nousseet varmaan kilometrin ylöspäin, niin kyllä niissä silti tuntui voimaa olevan... Mutta, kala tuli!



Sitten, tyytyväisenä kalastuksesta lähettiin yöpymispaikoille; päivänvaloa oli enää pariksi tunniksi. Paikka oli sentään katottu valmiiksi. Mie ajoin paikanpäälle ja ruvettiin purkaan kalustoa autosta, niin eiköhän taas Esteri näytä parasta puoltaan! Vettä alkoi tulla niin, että teltta oli ihan märkä, kun se oli saatu pystytettyä. Jeejee. Ja sitten piti laittaa ruokaa sateessa. Ku ruoka oli saatu syötyä, niin kyllähän se sadekki sitte loppu. Mahtavata. Samalla kyllä tuli pimeä, että ei se odottaminenkaan olis autuaaksi tehny, eli suo siellä vetelä täällä. Teltta oli tilava ja 20cm paksu ilmapatja mahtava, ei tullu kylmä. Aamulla vaan ihmeteltiin, ku patjan alta kuulu melkosta litinää...yöllä oli alkanu taas sataa ja teltta melkein kellui. Ja me huomattiin yöpyvämme keskellä lehmien laidunta. Lehmiä ei tosin näkyny, mutta liukumiinoja sitäki enemmän!

Me päätettiin skipata aamupala, kun vettä tuli edelleen ja tuumattiin, että syödään aamiaiset sitten siellä missä ei sada. Lähettiin ajaan takas Vankkuriin, nyt pohjoisempaa reittiä, Whistlerin olympiakylän kautta. Kamloopsista käännyttiin nyt toiseen suuntaan ja taas tuli uudenlaista maisemaa eteen; tälläkertaa sellaista heinäpreeriaa. Ja siellä tuuli ihan h...vetisti. Enemmänku Oulussa. Ei ihme, ettei siellä mikään kasvanu polvenkorkeutta korkeammalle. Vaan taas kun noustiin vuorille, niin kasvusto muuttu ja tie sen kuin kapeni ja jyrkänteet jyrkkeni. Sitten oli seommosia tasapäisiä kukkuloita, joissa alaosa on sortunutta hiekkaa, niinku joissain länkkäreissä (ei Speden). Jos olis ajanu tieltä ulos, niin varmaan olis ehtiny laskea housuihin molemmat tarpeet kahteen kertaan, sen verran oli pudotusta. Vaan hienoja oli vuoret; vaikka tiet muistutti niitä mitä on Alpeilla; kapeita ja mutkaisia, niin vuoret olivat kuitenkin ihan erilaisia: paljon jyrkempiä ja hiekkaisempia. Tämä vuorijono, joka ulottuu Argentiinan eteläkärjestä Kanadan pohjoisosiin ja Alaskaan on (geologisessa mittakaavassa) paljon nuorempi vuoristo kuin Alpit, jotka ovat jo vanhuuttaan ehtineet kulua loivemmiksi ja pyöreämmiksi (Niina, tarkennusta pyydetään tähän).

Ylityksen jälkeen löydettiin meille aamupalapaikka, jossa ei satanut vettä tai tuullut järkeä pois päästä, ja jossa oli vielä säädylliset maisemat. Lilloeet.

Vuori oksentaa jotain värillistä...






Whistler oli aikalailla kuin St. Moritz, eli ökypaikka, rakennettu täyteen kallista ja hienoa kahvilaa ja (kerrostalo)huvilaa. Taitavat niitä joksikin chaleteiksi kutsua? Olympiarenkaat sieltä löydetiin, sekä sen lymppialaisissa kuolleen georgialaisen kelkkailijan muistomerkki. Kahveet hörpättiin ja jatkettiin matkaa. Mie annoin loppumatkasta Totkelle vähän enemmän venttiilinnousua, jotta ehittäs kotiin ennen pimeää Whistlerin ja Vankkurin välisellä rantatiellä. Hyvää vuorottelevaa ohituskaistaista tietä, jota soisi Suomessakin olevan enemmän, mm. Oulun ja Kemin välillä...

Tää on se kelkkailija, joka kuoli Vankkurin olymppialaisissa, ku rata oli liian jyrkkä. Kelkkailu on varmasti hurja ja kova, ja kovien poikien laji, mutta ei sen silti tarttis olla välttämättä näin rankka. Tai ainakaan ratojen ei tarttis olla näin rankkoja. Tää on liian suuri maksu, mun mielestä, mille tahansa harrastukselle.

Olympiarenkaat, joitain kodittomia hoopoja majoittumassa niihin, lie.

Ei se Vistleri telkkarissa tältä näyttäny....

Jos tuli katottua Salaisia Kansioita, niin tämä tönö lienee tuttu.

Kotiin päästiin sen kummemmitta kommelluksitta, eikä poliisiinkaan törmätty koko reissulla. Ja hyvä niin, sillä kortti ois varmaan lähteny ja sakot tullu, ku ajo-oikeutta ei kummallakaan ollu koko reissun aikana. Reissussa tuli ajettua 1012km 34:n tuntiin.


Täytyy sanoa, että vois sitä olla työttömänä paljon rumemmissaki maisemissa...

Viikonlopuksi pois kaupungista... (-m)

...jos vaan päästään. Oli tarkoitus häippästä kattelemaan vaelluslohia vuokra-autolla. Mullahan on kortti kanissa, joten Katjan ajokortilla vuokrataan auto. Eikä se minun kortti poliisilla ole, vaan ajokorttitoimistossa, ku eivät antaneet pitää sitä kirjallisten jälkeen. Saan sen sitte ku oon ajanu inssin läpi (22.11.). Eiköhän auto saada kuiteski, kuhan vaan Katjan pokka pitää selittää vuokraamolla, ettei ole asunu täällä kolmea kuukautta kauempaa.

Mie olen tutkiskellu Hannen retkeilykamoja, hyvässä kunnossa ovat. Makuupussit ja teltta tosin otetaan naapureilta, kun niiden teltta on 4-hengen teltta ja siihen kuuluu ilmapatja. Kaasupullo pitää vaan käydä ostamassa kaasuhällaan. Muuten kaikki onkin melkolailla valmiina. Sitä ei sitten tiedä, että mihin se teltta pukataan... Täällä ei taida leirytyminen olla yhtä vapaata kuin Suomessa.

Raporttia kuvien kera tulee sitten ku tullaan takas. Jospa niitä punasia lohia näkis hyppimässä karhujen suihin...

Thanksgiving eli Kiitospäivä on tulossa heti seuraavana maanataina. Täällä sitä vietetään lokakuun toinen maanantai, kun USAssa se on marraskuun neljäs torstai. Alkuperäkin näillä kahdella juhlalla on hiukan eri; USAssa tässä on jotain uskonnollista taustaa, sekä joidenkin 1600-luvulla eläneiden siirtolaisten kiitosjuhlaa rankan talven yli selviytymisestä, täällä Kanadassa tämä on pääosin sadonkorjuujuhla ilman uskonnolista aspektia. Kalkkunat ja kurpitsat kuuluu asiaan kummassakin, luulen, että Kiitospäivän ruuat on rajan molemmin puolin samankaltaistuneet aikojen saatossa. Varmasti paikallisia erojakin on...

Me vietetään tätä kiitospäivää täällä kolmestaan (tai neljästään): Hanne lähti Bostoniin matkoille, joten Katja ja mie päätettiin pyytää Hannen poika Mark mukaan syömään kalkkunaa meidän kanssa. Jospa se Mark toisi mukaan sitä paikallista väriä, pyydettiin häntä tuomaan alkupalat. Minun pitäis paistaa kalkkuna ja Katja aikoi leipoa kurpitsapiirakkaa: eilen ostettiin 4kg kurpitsa ja keitettiin siitä sosetta. Halpoja ovat, tuo 4kg vekotin maksoi 1,4 euroa! Halpoja ovat ja aika pahan makusia, mutta eiköhän se Katja saa siitä hyvän makusen kuiteski. Okra oli ainoa joka tykkäsi kurpitsasta semmoisenaan! Se söi innolla höytyyämisen jälkeen kuoritut kurpitsan kuoret, niinku ne olis ollu jotain pekonia!

Ja kun kiitospäivästä selvitään, niin kohta on sitten kurpitsoiden pääjuhla tiedossa, eli Halloween. Sitten pitää olla niitä kaiverrettuja kurpitsalyhtyjä. Eilen jo harjoittelinkin tuolla yhdellä, hauskaa hommaa. Mitähän hävyttömyyksiä sitä kaivertelis niihin kurpisoihin...? Ehdotuksia otetaan vastaan.

Ruumiita! (-K)

Terkkuja taas täältä Vankkurista munkin puolesta! Tässäpä olisi kuulumisia parilta viime viikonlopulta.

Pari viikkoa sitten käytiin ruumisnäyttelyssä Scince Woldissä! Elikkä näyttely oli nimeltään Body Worlds ja siellä oli esillä ihmisten lahjoittamia ruumiita ja elimiä, jotka oli "plastinoitu". Prosessi on ilmeisesti ollut sellainen, että ruumiit on ensin "palsamoitu" eli laitettu formaliiniin, jotta kuoleman jälkeinen hajoaminen pysähtyisi. Formaliiniliuos vaihdetaan sen jälkeen pikku hiljaa asetoniin, joka korvaa kaiken veden ruumiin sisältä. Eli 100%ssa asetoniliuoksessa ei ruumissa ole enää yhtään vettä jäljellä vaan asetoni on korvannut kaiken veden. Sen jälkeen ruumis/elin on laitettu polymeeriliuokseen (sisältää erilaisia muoviyhdisteitä) ja keittämällä asetoni pois ruumiista, muovit korvaa asetonin ja muovien kovetusprosessin jälkeen ruumis onkin valmis näytteille eikä haisekaan enää millekään (onneksi)! Meikäkin harjoitti Oulussa vähän samanlaista tekniikkaa kalojen kanssa, kun tein elektronimikroskooppinäytteitä, tosin mulla oli vain pikku hippuset kalan lihaa eikä kokonaisia eläimiä ja liuoksetkin oli vähän erilaisia, mut lopputulos sama! :)

Harmi, että tuolla näyttelyssä ei saanut ottaa kuvia, oli tosi, tosi hienoja! Osa ruumista oli käsitelty niin, että nahka oli otettu pois ja pelkät lihakset ja sisäelimet oli esillä. Kyllä lihasfysiologilla sormet syyhysi, että oispa saanut päästä kattomaan vielä vähän lähempää! No joka tapauksessa kun tuossa prosessissa lihakset väkisinkin kuivuu vähän, niin jokaisen lihaksen pystyi erottamaan toisistaan! Satu, jos luet tämän, niin sun pitää ehdottomasti käydä kattomassa tämä näyttely jossain!! Noiden plastinaatioruumiiden lisäksi siellä oli myös noin 2 cm paksuisia muovileikkeitä kokonaisista ihmisistä. Esim. eräältä ihmiseltä oli laikattu pohje poikkisuuntaan ja eri lihakset pystyi erottamaan toisitaan (Satu muistatko sen Ahdin kartan lihaksista? Tämä oli ihan sama, mutta oikeesta näytteestä!!)! Siellä oli myös samanlaiset muovileikkeet kahdesta ihmisestä sillä tavalla, että leikkeissä näkyi ihmisten profiilit. Toinen miehistä oli todella lihava, noin 150 kg, ja rasvaa oli ihan jokapuolella hirmuiset kerrokset kun vertasi sitä sitten normaalipainoisen miehen leikkeeseen. Huhhuh, tuli mieleen, että pitäisköhän tässä aloittaa laihdutuskuuri! Muutenkin esillä oli esim. keuhkot tupakanpolttajalta, hiilikaivostyöntekijältä ja tupakoimattomalta ihmiseltä ja niitä sitten pystyi vertaamaan toisiinsa ja miettimään vähän, että mitä sitä ruumilleen tekee. Mielenkiintoisia oli myös elimet syöpäpotilailta ja pystyi näkemään, että mitä se syöpä oikeasti elimessä aiheuttaa. Sitten siellä oli myös näytteitä sikiön kehityksestä viikko viikolta syntymään asti. Aivan mahtava näyttely! :)

Science World ulkopuolelta.

Juliste Science Worldin ulkopuolla.

Ostettiin pari postikorttia näyttelystä, että jäi edes jonkinlainen muisto, että
miltä ne ruumiit siellä näytti. Ruumiit oli tosiaan aseteltu erilaisiin asentoihin.
Siellä oli esim. joogaava nainen, taitoluistelija pari, skeittava poika ja tämä balettitanssija...

Tää poro ei kyllä ollu esillä tässä näyttelyssä, mut piti ostaa se Okralle,
että siinäpä himoaa porojen perään! Mitkä ihanat lihakset! ;)

Viime viikonloppuna Hanne vei meidät syömään Intialaiseen. Aikaa kun oli reilusti, niin poikettiin sitä ennen Queen Elizabeth parkissa. Mukavasti osa puista oli jo alkanut vaihtamaan lehtien väriä :) Oli kyllä tosi hieno puisto ja hyvin hoidettu, täällä olis varmasti töitä jollekin Kuivaniemeläiselle puutarhasunnittelijalle! ;)

Vancouverin korkein kohta sijaitsi tämän puiston laella ja
näkymät ympäristöön oli sitten sen mukaiset!

Tää viikonloppu onkin sitten mennyt oman puutarhan hoidon parissa. Raivasin eilen koko puutarhan sileäksi talvea varten ja jätettä kertyi kompostillinen! Loput sadot korjasin kans talteen ja tomaatteja tuli vielä ihan mukavasti, samoin ruohosipulia kuivumaan ja pakkaseen :) Hanne kertoi, että nyt olis oikea aika istuttaa valkosipulit, jos halutaan niitä ens vuonna, joten se projekti olis sitten luvassa tälle päivälle.

Nää on siis aivan mahtavia, makua ei voi verratakaan kaupan tomaatteihin!
Nestettäkään näistä ei tule paljon ollenkaan vaan ovat ihan täyttä tavaraa! :)

Mikko jo kirjoittikin tästä jättiläisestä. Meikän "vauva" painaa noin 6 kiloa! Tällä varmasti voittais jonkin kurpitsakilpailun. Pitäisköhän tää plastinoida.. ;)