Haisunäätä (-m)

Moro.
Oltiin tuossa äsken iltalenkillä Katjan ja Okran kanssa, niin haisunäätä jolkotteli vastaan. Oli jo pimeää ja Katjalla oli avaimenperävalo päällä. Okra rupesi haukkumaan meidän edellä ja me aateltiin, että minkähän se nyt siellä näki? Sitten valokeilaan ilmestyy hölmösti juokseva koira, ihan niinku sillä ei olis niveliä jaloissa tai se kulkis puujaloilla. Noh, se tuli polkua pitkin ihan metrin päähän ja sitten vasta huomattiin että haisulihan se. Eikä sekään huomannu mitään, olis hölkänny meitä pahki, ellen mie olis ruvennu ärisemään sille. Siitä se ymmärsi, että pitääpä väistää ja se hyppäsi pusikkoon. Sen verran tohkeissaan seki oli, ettei ruvennu haisuttelemaan meille tai Okkerille... onneksi. Millähän juuttaalla senki hajun olis koirasta irti saanu?

Tuo ärinä on kyllä hyvä semmonen lajien välinen kommunikointimeininki; kyllä pienempiki pää ymmärtää, jos pimeässä pään yläpuolelta alkaa ärinää kuulumaan, että tässä ei pidä sinun oleman.

Hassun pieni pää sillä tosiaan oli, niinku minkin tai, noh, näädän, mutta aika korkea ja varsin leveä runko sillä muuten oli. Ja iso ja tuuhea häntä. Vähän pesukarhua isompi se oli, mutta Okraa pienempi. Mustavalkoinen se oli. Jännä otus, vaan enpä tämän lähempää tuttavuutta haluais noitten kans tehhä, vois käydä niin, että Vehkaperän pojan omat hajut jäis kakkoseksi...