Kuka söi pähkinät (-m)

Yleisön pyynnöstä, tarina julkaistaan nyt. Olkaa hyvät.

Miehellä oli tapa. Se ei ollut huono tapa, ei ainakaan noin ylipäänsä. Tavasta tuli huono vasta sitten kun se meni liiallisuuksiin, niin kuin yleensäkin. Mies syötti oravia. Pähkinöillä. Rasvaisilla, kaloripitoisilla saksanpähkinöillä. Ei suolatuilla, jotteivät pienet eläinparat vain kärsisi liiasta suolasta, vaan kuorituilla, puhdistetuilla laadukkailla saksanpähkinöillä, jotta kurreilla olisi mahdollisimman helppo ahmaista purtavat nopeasti.

Aluksi syöttäminen alkoi tavallisesta lintulaudasta. Mies laittoi talvella pikkulinnuille auringonkukan siemeniä ja talipalloja, kuten tapana yleensä on. Miehen talo oli kuitenkin metsän reunassa, joten tottakai, lähistön puolikesy oravapariskuntakin kiinnostui lintulaudan antimista. Mies ei tästä pahastunut, vaan mietti, että ”oraviahan onkin mukavampi seurata, ne kun ovat kuitenkin aika vekkuleita ja näppäriä kiikkumaan puissa ja oksistossa”. Mies alkoi tarjota oravillekin ravintoa ja pikkuhiljaa pikkulintujen merkitys väheni. Oravat omivat lintulaudan.

Vuodenajat vaihtuivat, mutta lintulauta säilyi aterioineen. Pikkulinnut painelivat pesimäpuuhiin ja jättivät lopullisesti miehen pihan, mutta oravat eivät uskollista ruokkijaansa hyljänneet. Päinvastoin, oravat toivat oman jälkikasvunsakin paikalle syömään ja mies vaihtoi auringonkukan siemenet pähkinöihin, koska kuvitteli niitä oravien syövän, vaikka hyvin tiesi, ettei Suomessa mitään pähkinöitä kasva, ei ainakaan niillä leveyspiireillä, missä miehen koti oli. Mutta näin hän kuitenkin sisimmässään ajatteli, koska kaikissa tarinoissa oravat aina syövät ja keräävät pähkinöitä.

Aluksi hän tarjoili oraville niitä pähkinöitä, mitä sattui kaupassa käteen tarttumaan, yleensä jokin pähkinäsekoituspussi. Siitä hän huomasi, että saksanpähkinät kelpasivat näille oraville parhaiten, joten mies erikoistui ostamaan siis saksanpähkinöitä. ”Pitäähän oraville pähkinöitä olla”, kaikuivat ajatukset miehen päässä sen kummemmitta mietiskelyittä.

Tarjonta lintulaudalla vaihtui kuorittuihin pähkinöihin hyvin pian, sillä ei mies halunnut kiusata oraviensa leukaperiä pähkinöiden kovilla ja sangen hankalilla kuorilla. Iltaisin kuului miehen talossa pähkinänsärkijän leukojen rytinä, kun mies puhdisti pussikaupalla pähkinöitä oraville. Näin mies tunsi olevansa vastuullinen eläinten hyvinvoinnin edistäjä, kun sai puhtaita pähkinänsisuksia, ilman lisäaineita tahi suolaa, tarjota avuttommille luontokappaleille.

Miehen mielestä hänen lintulautansa alkoi olla oraville jotenkin hankalasti tavoiteltavissa, joten näppäränä askartelijana mies teki pienet tikapuut vinosti maasta lintulaudalle. Tätä pitkin oravat kiitollisina kipusivat ylös aterioimaan monta kertaa päivässä. Mies nautti. Joi kahvia, katseli ikkunasta oravia ja nautti.

Oravatkin nauttivat. Ne olivat oppineet laiskoiksi. Enää ne eivät viitsineet ravata ylös alas lintulaudan liukasta jalkaa pitkin, vaan riitti kun yksi, yleensä painavin, orava jysäytti itsensä oksan avulla lintulaudan kylkeen, niin pähkinät putosivat maahan. Vaan kun mies oli tehnyt tikapuut, niin kurret siirtyivät taas helpommalle reitille. Enää ei ainainen lintulautaan törmäilykään oravien kylkiä kivistänyt.

Miehen vaimo ei nauttinut. Vaimoa yökötti. Vaimoa yököttivät oravat, jotka mies oli lihottanut valtaviksi karvaisiksi oransseiksi pallukoiksi, jotka lyllersivät hitaasti pihalla pahansisuisesti teräviä hampaitaan narskuttaen kaikille, jotka tulivat liian lähelle. Vaimoa yökötti se, kuinka oravat olivat lihoneet niin paksuiksi, etteivät enää jaksaneet kiikkua lintulaudalle sen kovamuovista vartta pitkin vaan heilauttivat itsensä puusta oksalla lintulautaan pahki niin, että pähkinät putosivat alas. Vaan erityisesti vaimoa yökötti mies. Mies ei nähnyt mitä teki oraville. Mies vain sokeana syötti ja syötti oravia näkemättä ollenkaan, kuinka oravat lihoivat niin, että hädintuskin oksilla pysyivät ja vieläpä lisäksi helpotti niiden pääsyä lintulaudalle tekemillään tikapuillaan. ”Sitä vaille, ettei sähkökäyttöisiä liukuportaita oraville väsää!”, tuohtunut vaimo tuumi. Hän oli myös huomannut, että oravat eivät enää menneet oksien kaukaisimpiin kärkiin, koska ne olivat pari kertaa kopsahtaneet alas hauraan oksan petettyä elukan painon alla. Ja oksalta oksallekin loikkaaminen monesti päättyi maahan muksahtamiseen. Vaan liekkö tuo oravia haittasi, olihan noilla nyt turvatyynyt omasta takaa.

Vaimo alkoi motkottaa miehelle: ”karvaisia potkupalloja, joilla jalat ja häntä, piha täynnä oravansontaa, miten tuommoiset läskimoosekset puissakaan kiikkuu?” Vaimo motkotti aina, kun mies vei oraville ruokaa ja vaati tätä ottamaan tikkaat pois, jotta oravat joutuisivat tekemään edes jotain ravintonsa eteen.

Aluksi mies ei napinasta välittänyt. Tätähän oli jatkunut jo koko avioliiton ajan ja mies oli oppinut päästämään sanat karvaisesta korvastaan sisään ja vaikkuisesta ulos. Vasta kun vaimo rupesi uhkailemaan kunnan eläinlääkärillä ja eläinsuojelurikoksella, alkoi mies miettiä, että ”voisiko jotain olla sittenkin pielessä?”

Viimeinen tippa tuli, kun mies löysi henkitoreissaan olevan oravan lintulaudalta, puoliksi syöty pähkinä oravan suussa. Mitään ulkoista vikaa ei oravassa näkynyt, se vain hengitti hyvin raskaasti ja katseli miestä silmiin sangen ahdistuneena. Mies vei oravan autoonsa ja lähti eläinlääkärin vastaanotolle. Lääkärin kommentit olivat miehellekin selvät; sydänkohtaus. Sairaalloinen ylipaino ja yksipuolinen ravinto olivat johtaneet oravan sydänkohtaukseen. ”Normaali orava painaa muutaman sata grammaa ja tämä veijari painaa himpun alle puolitoista kiloa” sanoi lääkäri miehelle punnnituksen jälkeen. ”Kuntokuurille siis”, oli miehen päättäväinen, mutta lempeä ajatus.

Mies otti ahdistuneen oravan, joka näytti hengittelevän nyt jo hiukan kevyemmin ja vaikutti hieman virkeämmältä ja ajoi kotiinsa. Mies nosti oravan oksalle lajikumppaniensa seuraan. Kotiovelle päästyään mies pyörsi takaisin ja potkaisi lintulaudan nurin. ”Nyt loppu mässäily”, päätti mies. ”Tulee toinen komento oraville tässä pihassa, tänne tulee oravanpyörä.”

Mies rupesi rakentamaan juoksupyörää oraville. Lintulaudan tilalle tuli iso pyörä, jota pyöritettäessä tietty määrä kierroksia erilaisten välitysten ja hammasrattaiden avulla, tipahti aina pieni pala pähkinää pyörän sisälle. Miehellä oli vaikeuksia saada opetettua oravat juoksemaan pyörässä, mutta pikkuhiljaa oravat tottuivat polkemaan pyörän sisällä.

Aikaa kului ja oravat lyllersivät pyörässä. Mies sääti pyörää tiputtamaan pähkinöitä harvemmin ja harvemmin. Oravat laihtuivat ja niiden kunto parani, mutta pähkinät, joita mies oli hamstrannut alennusmyynneistä ja puhdistellut jo monen kymmenen kilon verran, eivät tuntuneet tällä vauhdilla hupenevan. ”Pähkinöitä on liikaa, vaimokaan niistä ei enää pidä, jonnekkin ne on työnnettävä” mies tuumi.

Syskyn viileiden tullessa mies alkoi miettiä pähkinöiden syöttämistä pikkulinnuille. ”Niitä lintuja on niin paljon, että kyllä ne talven aikana syövät nuo pähkinät pois, varsinkin kun minä ne talipallojen sisällä syötän ne niille” mies mietti.

Mies hankki suolatonta talia kymmeniä kiloja ja valoi niistä ja pähkinämurskasta talipalloja pikkulinnuille. Mies jopa hommasi talipalloille telineen johon oravat eivät päässeet kiikkumaan. Siinä oli pieni paristokäyttöinen sähkömoottori, joka oravan painon alla käynnistyi ja rupesi kieputtamaaan laitetta niin, että orava lensi monen metrin päähän. Pian oravat ymmärsivät, että ne eivät palleroihin pääse käsiksi vaan heidän on tyytyminen oravanpyörään.

Pikkulinnut, talitiaiset ja punatulkut, nauttivat. Nauttivat ja lihoivat...